Mulla on sulle uutisia. Arvaa mitä? Annan pikku vihjeen: siihen tarvitaan PESÄ. Arvaa, arvaa! Se mun pesä on minun ihmisen sängyn vieressä. Siinä on hyvä paikka jos vaikka tartten apua. Mun ihmiselläkin on kato ollu pentuja, mutta sille niitä on tullu vaan aina yks kerrallaan. Mulle voi tulla vaikka yheksän! Eilen aamulla löysin jo yhen sohvan takaa. Olinkohan käyny unissanani synnyttämässä kun en ollenkaan muista? No kuitenki löysin vaaleenpunasen ja vinkuvan lapsen. Se ei kyllä ollu yhään minun näkönen, eikä sillä ollu yhtään karvojakaan. No jotkuthan sanoo, että vastasyntyneet näyttää joskus kummalle. Jospa se oli sitten isänsä näkönen. En kyllä muista sitäkään iskää (onkohan mulla joku varhaisdementia), mutta oisko se sitten ollu joku karvaton tyyppi. Imetin sitä pentua tosi tarmolla, mutta sitten se kai muutti jo kotoa pois, kun en oo sitä enää nähny. Lapset kai nykyään kehittyy niin nopeesti. Mut sitten kun mä pääsen mun pesälle (mä pääsen aika harvoin kun sen huoneen ovi on aina kiinni, kummallista), niin en laske ainakaan Peppiä sinne. Kyllä se Peppi sen ymmärtää, eikä loukkaannu, kun sillä itellään oli syksyllä pesä mun ihmisen sängyn alla. Mut sitten ihmiset tunki sen täyteen laatikoita, eikä sinne enää voi tehä mitään pesää. En mä kyllä sinne mahtuskaan kun se on vaan kääpiöille tarkotettu ja Peppi on kyllä melkonen kääpiö. Mä tiedän sen siitä, että se mahtuu kävelemään mun mahan ali.
Voisko joku avata oven
Me aika paljon lenkkeillään metsässä mun ihmisen kanssa. Se aina sanoo, että nyt loppu tuo pentuhömpötys, lähdetään lenkille. Mistähän se tietää, että mä en ehdi miettiä mun tulevia lapsia, kun siellä metsässä on niitä kaikkia mielenkiintosia hajuja. Minä juoksentelen siellä vaikka missäpäin, mutta aina välillä pysähdyn kattomaan, että mun ihminen pysyy perässä. Se kun on niin hidas. Se luuli talvella, että minä oon ihan mammam tyttö kun kuljin vaan sen perässä. Muuta en kai minä nyt viitti lähteä umpihankeen polkua tekemään. Paljon kätsympi kävellä mun ihmisen tekemää valmista polkua. Mutta nyt metsässä ei oo enää paljon ollenkaan lunta. Mutta sielä metsässä on nykyään aina jotain kamalia mörköjä! Kun mä nään mörön, mä kerron aina mun ihmiselle ja se menee sen mörön viereen seisoskelemaan ja haukottelemaan. Niin sillon se mörkö yhtäkkiä muuttuukin ihan tavalliseksi kannoksi tai pakkauspaperiksi tai kiveksi. Tosi kummallinen juttu. Mut on kyllä tosi hyvä, että mä näytän ne möröt mun ihmiselle, että se voi tehä ne vaarattomaksi. Joku pikkukoira vois vaikka pelästyä niitä tosi pahasti.
Mä kirjottelen tas kun tulee jotain tosi tärkeitä uutisia.
Kommentit